Tää aamu.. En muista kamalempaa aamua aikoihin, Mun puhelin soi ja sisko soittaa. Jotain kamalaa on kuulemma tapahtunu. Mitä? Eno on viety sairaalaan eilen illalla. Voi ei, mut miks se itkee, mun sisko ei koskaa itke? Eno on sairas mä tiiän sen, mut ei se voi vielä kuolla. Eihä? Sit siskon ääni pettää ja kuulen että Eno on löydetty aamulla kuolleena sängystä. En pysty sanoo mitään, itken vaan.. Seuraavaks sisko pyytää mua viikonlopuks sen luokse, hautajaisten suunnittelua, ketää muita ei enään oo. Suostun, tottakai.
Puhelu loppuu. Huudan, en pysty tekee mitää muuta. Tää on raskasta meille kaikille. Meiän Enolla ei ollu lapsi, me oltiin sille ku sen omia lapsia, se oli meille melkein kun isä jota meil ei oo ollu.
Ensimmäiset muistot on Enosta joskus ihan pienenä ku oltii mökillä ja se kerto aina kaikkii vitsei. Sen bravuuri oli uudet perunat ja lihapulla kastike. Sitä me aina syötiin. Sit uimaan ei saanu mennä heti ruoan jälkee, piti vähä aikaa olla ettei uppoo pohjaan. Kesät oli aina kivoja. Ankaraki eno osas olla. Ei haitannut, keksittiin aina keino lepyttää se. Eno kuskas aina autolla, se oli ainoo jolla oli auto. Sen kyydis pääsin joskus sairaalaa ku mulla murtu jalka. Eno toi aina leipää. Se oli hyvää, se oli aina Linkosuon leipää. Eno ajo siel kuorma-autoo. Nyt ku aattelen, ni en ikinä päässy sen kyytiin. Eno oli sairas, niin mulle vaan kerrottii. Samaan aikaan ku äitillä oli syöpä ni enokin oli sairas. Eno ei itse kertonu. Se ei kertonu kenellekään. Saatiin vaan tietää. Ei halunnu huolestuttaa meitä. Myöhemmin sain tietää et se sairaus oli syöpä.
Äiti kuoli, toinen eno kuoli, tääki syöpään. Mutta meiän eno säästy, pysy hengissä, soitteli usein. Viimeks tiistaina. Se oli ollu vaikee päivä, olin tyly. Tosi tyly. Eno oli silti puhelias ja ilonen, mut jotenki surullinen. Nyt mul on ikävä sitä. Hirvee ikävä. Kesällä oltii sen kanssa mökillä, jouduttiin lähtee hirveellä kiireellä pois, en kerenny kunnolla hyvästelee. Viimeinen kerta kun näin sen. Ei enään ikinä. Eno oli fiksu, tosi fiksu. Kaikki pyysi siltä aina apua, se tiesi ja halus auttaa. Se tunsi paljon ihmisiä, jotain isompiiki tahoja. Useet arvosti sitä ja paljon. Mun synttäreist, tulee vaikeeta. Ollaan enon kanssa synnytty samana päivänä. Eno olis täyttäny 65 vuotta, mä 18. Mä täysikäsyyden saavuttanu. Eno eläkeiän.
Muistan kun eno soitti mulle, viime keväänä. Kerto että oli menny siskon tyttären perheen kyydissä sairaalaan. Mä huolestuin, miks eno ei ite ajanu? Nyt on jotain huonosti. Soitin sukulaisille ja sain kuulla, että eno on tosi huonossa kunnossa. Ei ollu eno mulle kertonu, enkä tienny, asun kaukana. Ei auta vaik asun kaukana, mun olis pitäny ottaa selvää. Nyt eno on kuollu. Rakastan sitä, en koskaa sanonu sitä sille, nyt se on poissa. Ikuisesti. Toivon et se kuulee mut ja sillä on hyvä olla. Eno ansaitsee sen, se oli hyvä ihminen. Jos sä näät mut eno, mä tiedän että sun haavena oli nähdä kun mä valmistun. Sen mä teen ja lupaan sen. Toivottavasti sulla on hyvä olla nyt. Mul on paha olla, mutta se helpottaa, tiiän sen. Koska tiiän et sun on parempi, olla taivaassa ja mä ymmärrän. Oot rakas, toivottavasti viel nähään, koska niin paljon sanomatta jäi sanoja. Lepää rauhassa Matti Heikkilä! <3 Rakkaudella kunnioittaen ja muistaen sison tyttösi ja kummityttösi Sanna.
4 kommenttia:
Rakastan. Ihana teksti ja sen Matti ansaitsee<3
Kiitos Jade <3
hienosti kirjotettu,osanotot!:( ♥
Kiitos Eve <3
Lähetä kommentti